Pyöräretki Maahan jota ei ole
TRNC syyskuussa 2005
Pyöräretki Maahan jota ei ole
TRNC syyskuussa 2005
 | Valmisteluja |
| Lähtöpäivä |
| Rajan yli |
| Karpaasi Karpaasiassa |
| Lepopäivä |
| Yli vuorten |
| Kyreniaan |
| Yli vuorten II |
| Larnacaan ja kotimatka |
Reitti 16-23 syyskuuta merkitty punaisella
Kuten useimmat tietänevätkin on Kyproksen saari vuodesta 1974 lähtien ollut jaettuna kahteen osaan; Kreikkalaiseen Etelä-Kyprokseen ja turkkilaiseen Pohjois-Kyprokseen. Pohjoiskyprosta (TRNC Turkish Republic of Northern Cyprus) on joskus sanottu maaksi jota ei ole. Valtionhan on tunnustanut ainoastaan Turkki. Kreikkalaisella puolella on turismi kukoistanut vuosikymmeniä, kun taas pohjoiseen matkaaminen on ollut lähes mahdotonta. Nykyisin on kuitenkin rajan ylittäminen melko vaivatonta. Huomasin nopeasti että tietojen saaminen Pohjois-Kyproksesta oli vaikeaa. Netiltä löytyi jonkun verran perusinfoa, mutta esim. rajanylittämismuodollisuuksista ei kerrottu missään. Parhaat vinkit sainkin sähköpostin välityksellä saarella asuvilta pohjoismaalaisilta. Tiesin entuudestaan että eräs ruotsalainen yritys järjestää pyöräretkiä Kyprokselle.
Tämähän ei ollut ensimmäinen pyörämatkani, joten tiesin kokemuksesta suurinpiirtein mitä varusteita tarvitaan. Lämpötila Kyproksella on kuitenkin totuttua korkeampi ja näin ollen esim. makuupussi on tarpeeton. Koska majoittumismahdollisuudet olivat hyvin epäselvät varasin mukaan yksinkertaisen 15 euron arvoisen kupoliteltan. Kevyt viltti ja vain välttämättömimmät vaatteet. Synteettiset liikuntavaatteet ovat oivallisia; ne vievät vähän tilaa, eivät kerää kosteutta ja kuivuvat nopeasti.
Ruokailun suunnittelin pääasiassa tapahtuvan ravintoloissa. Otin kuitenkin mukaan pienen kaasukeittimen. Normaalisti luotan enemmän spriikeittimeen mutta epäilin että spriitä olisi vaikea saada. Laitoin mukaan ruokaa pariksi päiväksi; tortellinia ja valmiita säilykeaterioita. Kuivattuja mustikoita pidän aina matkoilla mukanani. Ne tepsivät kaikkiin vatsavaivoihin.
Kiedoin kaiken irtaimen rojun makuualustaan jonka puolestaan survoin suureen vanhaan nylonkassiin. Näin tavarat olivat tukevasti suojattuina ikäänkuin matkalaukussa. Kontti panoi 15 kg. Pyöräni ei ole mitenkään erikoinen. Ruotsalaisvalmisteinen teräsrunkoinen Kronan Hybrid jonka ostin vuonna 1999 Suomenmatkaani varten. Pyörässä on Shimanon 24 vaihdetta ja suora ohjaustanko. Monet retkipyöräilijät suosivat polkimia joissa kengät kiinnitetään polkimiin. Itse olen kokeillut näitä sekä SPD että remmimallilla mutten koe mitään suurempaa eroa verrattuna tavallisiin "vanhanaikaisiin". Itseasiassa minulla on tuskallisia kokemuksia SPD-polkimista.
Työkaluista ja muista tarvikkeista mainittakoon vielä Victorinoxveitsi, kuusikulma-avaimet, pieni jakari, ketjunkatkaisija ja isompi puukko. Varaosia kaksi sisärengasta, yksi päällysrengas, vara-akselit ja pari jarrupaloja. Sitä paitsi ilmastointiteippiä, kännykkä, laastarit, sytkäri, otsalamppu, skalpelli (ehdoton jos joutuu ottamaan tikkuja ihosta), lääkkeitä m.m. Kaikki vanhasta kokemuksesta.
Oman pyörän kuljettaminen charterlennolla maksaa noin 50 euroa edestakaisin. Pyörä on purettava ja paketoitava niin että se vie mahdollisimman vähän tilaa. Minä irroitin polkimet, satulan, pyörät ja ohjaustangon ja sidoin kaikki osat yhteen kumilenkeillä. Sitten kiedoin pyörän kuplamuoviin. Olin lisäksi ommellut telttakankaasta pussin johon pyörä mahtui. Pyöräillessä oli suurin osa tavaroista pakattuna kahteen takkse sijoitettuun pyörälaukkuun. Lisäksi minulla olin pieni kotelo ohjaustangossa, vyötärölaukku ja kevyt selkäreppu. Viimeksimainitun täytin vain esim. ostosten yhteydessä.
Perjantai 16 syyskuuta. Lähtöpäivä
Aamupäivä meni kotona pakkaamisen merkeissä. Sain kyydin asemalle ja puolen päivän aikaan juna nytkähti liikkeelle. Olin havainnut pyöräpaketin aika hankalaksi kannettavaksi. Söin junassa eväitä ja mietin tulevan matkan vaiheita. Lentokentällä hain ensitöikseni matkatavarakärryn. Tapasin asemalaiturilla entisen naapurin ja vaihdoin hänen kanssaan pari sanaa. Olin liikkeellä hyvissä ajoin. Olen kuitenkin aina viihtynyt lentokentillä. Matkaa tekevien kanssaihmisten seuraaminen on minusta mielenkiintoista ja lähdön läheisyys on jännittävää.
Aivan sääntöjen mukaisesti seisoin lähtöselvitystiskin ääressä kahta tuntia ennen lennon lähtöä. Seurasi monimutkainen ruljanssi jonka aikana jouduin juoksentelemaan sinne tänne lentoasemalla erilaisten leimojen ja papereiden perässä ennekuin lopulta sain laskea raskaan taakkani liukuhihnalle. Huokaisin helpotuksesta. Jotenkin tuntui vaikealta irrottautua arkipäivästä ja omistautua seikkailulle. Ehkä syynä oli vastikään pidetty mutta lyhyeksi jäänyt vuosiloma. Ennen passintarkastusta vaihdoin hiukan rahaa Turkin ja Kyproksen valuuttaan.
Lento oli tietysti puolisentoista tuntia myöhässä enkä päässyt matkaan ennen kuin klo 19 maissa. Itse lento meni kuitenkin nopeasti. Join kaljan ja katselin jotain vanhaa filmiä. Myöhästyminen merkitsi myös sitä että saapuisin Larnakaan laskettua myöhemmin. Tämä oli yksi matkasuunnitelmani pulmista. Lentokentältä on kaupunkiin - ja retkeilymajalle - matkaa noin 8 kilometriä. Pyörän kokoonlaittaminen kahden aikaan yöllä ei houkutellut. Eikä myöskään pyöräily öiseen aikaan oudossa ympäristössä. Netiltä olin lukenut ettei busseja kulje ja taksi veloittavat matkasta 40 euroa.
Kaikesta huolimatta oli oloni rauhaisa kun seisoskelin Larnakan lentoaseman ulkopuolella ja katselin ohitseni virtaavaa, hiljentyvää, matkailijavirtaa. Laukkuni olivat ilmestyneet hihnalle yllättävän nopeasti. Pienen kyselyn jälkeen selvisi ilokseni että taksikyyti keskustaan maksoikin vain 5 Kyproksen puntaa (n. 8 euroa) ! Tuotapikaa seisoin retkeilymajan ovella. Hiipivä matkaväsymys näyttäytyi kun yritin laskea taksinkuljettajalle oikeaa rahasummaa käteen. Myöhemmin olikin sitten osoittautuva etten ikinä olisi löytänyt retkeilymajaa ilman taksia!
Larnaca Youth Hostel on rähjäinen mutta keskellä kaupunkia. Petipaikka maksaa 5 puntaa yöltä. Huoneessa oli 8 sänkyä. Pyöränkin nostin henkilökunnan kehotuksesta huoneeseen. Yhteisessä tilassa pyörivästä porukasta oli vaikea tietää kuka oli työntekijä ja kuka vieras. Kaikki tupakoivat estottomasti. Nuorehko mies mustassa poolossa pelehti vaalean naisen kanssa.
Lauantai 17 syyskuuta: Rajan yli
Yö retkeilymajassa oli rauhaton. Oli tavattoman kuuma enkä voinut nukkua. Kaiken lisäksi huoneessa puhkesi yöllä puoli neljän aikaan tappelu. Heräsin kun kaksi miestä kiroillen mätkivät toisiaan. Pelästyin ja panin moran tyynyn alle. Metakkaa jatkui ainakin puoli tuntia ja viiden maissa parempaa englantia puhuva mies poistui kiroillen huoneesta. Hän palasi tunnin kuluttua mukanaan kaksi poliisia jotka veivät riitakumppanin pois. En saanut selvää mistä riita oikein johtui.
Nousin klo 8 tienoilla ja nopean suihkun jälkeen aloin heti väsätä pyörää kokoon. Halusin pois retkeilymajasta ja kaupungista. Totesin alkajaisiksi että pyörä ja muut matkatavarat olivat selvinneet matkasta vahingoittumattomina. Noin tunnin aherruksen jälkeen kulkuneuvo oli koossa. Hiki virtasi vaikka kello oli vasta yhdeksän. Tämä sai minut ounastelemaan tulevia rasituksia. Onnistuin räjäyttämään takarenkaan huolimattomalla pumppauksella. Tämän jälkeen en koko matkan aikana uskaltanut pumpata renkaita kunnolla. Kaduin etten ollut ottanut mukaan painemittaria.
Pyörä on koossa . Ei kun matkaan !
Otin tietoisen riskin jättäessäni pyörän suojamuovit ja kassit retkeilymajan huostaan. Vaihtoehtona olisi ollut piilottaa ne johonkin kaupungin ulkopuolelle. Missään tapauksessa en olisi voinut raahata tilaa vieviä muoveja mukanani. Tavaraa ja varusteita oli muutenkin liikaa. Tämän todettuani heitin heti ensimmäisessä levähdyspaikassa vanhat lenkkarini roskakoriin. Myöhemmin koki saman kohtalon vanha ja kulunut lamppu. Se oli painava enkä nähnyt mitään syytä pyöräillä pimeässä.
Aktiivilomani ensimmäiset kilometrit olivat hankalia. Liikenne Larnakassa - ja muissa Kyproksen suurkaupungeissa - on infernaalinen ja kadut kapeita. Sitä paitsi liikenne on vasemmanpuolinen. Kadun ylittäminen jalan vaatii kärsivällisyyttä ja rohkeutta suojateilläkin. Pyöräily on monin paikoin käytännössä mahdollista vain jalkakäytävillä. Jalankulkijoita ei juuri ole, ongelmana on pikemminkin se että jalkakäytävillä kasvaa usein puita ja tolppia. Risteyksissä matkanteko pysähtyy 20 cm korkuisiin korokkeenreunoihin. Sää oli muuttunut pilviseksi ja ilmassa oli vettä.
Seurattuani jonkun matkaa kaupungin rantabulevardia löysin Famagusta-Aia Napa maantien. Pysähdyin esikaupunkialueella ja ostin vettä sekä kaasupatruunan. Näitä käytännöllisiä kertakäyttöisiä kaasupurkkeja on saatavilla pilkkahintaan kaikkialla. Polkiessani teollisuusalueella tajusin etten ollut syönyt mitään kahdeksaantoista tuntiin. Kuin tilauksesta näin tien varressa kioskivaunun. Näitä makkarakioskia muistuttavia vaunuja näkee siellä täällä Kreikan puolella. Vaunun sisässä seisoo aina ystävällinen tukeva rouvashenkilö valmiina tarjoilemaan maistuvia sandwich- voileipiä. Kreikkalainen sandwich koostuu isosta leivästä joka halkaistaan ja täytetään kinkulla ja halloumijuustolla, paistetaan lämpimäksi ja lopuksi viimeistellään majoneesilla ja vihanneksilla. Herkullista ja täyttävää!
Aamiaisen vahvistamana jatkoin matkaa pohjoiseen. Suunnitelmani oli ylittää raja Derinyassa, aivan Famagustan tuntumassa. Tie oli hyvä ajaa. Ohitin brittien sotilastukikohdan Dhekelian ja pysähdyin uudenaikaiselle huoltoasemalle. Ostin sieltä koko saaren kattavan maantiekartan joka ensisilmäyksellä vaikutti yksityiskohtaiselta ja hyvältä. Myöhemmin jouduin sitten toteamaan että pohjoispuolen kaikki paikannimet olivat vuodelta 1973 ! Hyvä esimerkki kreikkalaisten määrätietoisesta pyrkimyksestä kieltää TRNC:n olemassaolo.
Pitkä ylämäki Dhekelian lähistöllä muistutti minua väsymyksestä pitkän matkan ja huonosti nukutun yön jälkeen. Muuten on maasto tässä osassa maata hyvin tasaista. Hyvinpäällystetyt tiet ovat suoria. Myötätuuli oli puolellani ja teki polkemisen kevyeksi. Kaikkialla vallitsi kuivuus. Pölyisten oliivipuiden vihertävät lehdet muodostivat ainoan poikkeuksen rutikuivassa aavikkomaisemassa. Seurasin tienviittoja parhaani mukaan mutta jouduin luovuttamaan saavuttuani Nikosiaan vievän moottoritien risteykseen. Ajoin umpimähkään pienempää sivutietä kunnes yhtäkkiä huomasin olevani Pergamos -nimisessä kylässä jossa oli myös rajanylityspaikka. Vilkaisu karttaan kertoi että olin varsin kaukana Derinyasta. Päätin ylittää rajan Pergamoksessa.
Rajan ylittäminen on mutkatonta. Kreikan puoleisella rajalla virkailijat eivät edes näyttäytyneet. Noin 30 metrin levyisen rajavyöhykkeen jälkeen on turkkilainen asema. Täällä matkustajat saavat kirjoittaa nimensä lappuseen jonka virkailija sitten leimaa ja laitaa passin väliin. Siinä kaikki. Itse passia ei leimata koska TRNC:n leima saattaisi vaikeuttaa tulevaisuudessa tapahtuvia Kreikanvierailuja. Maitten välisestä kireähköstä ilmapiiristä huolimatta vaikutti liikenne rajalla odottamaani vilkkaammalta.
Ero kreikkalaisen ja turkkilaisen puolen välillä on kuin yöllä ja päivällä. Heti rajan toisella puolella kaikki tuntui jotenkin määrittelemättömällä tavalla toisenlaiselta. Rakennukset, tien päällyste, ilma, äänet. Ilmassa leijui puuhiilen ja kebabin tuoksu. Välittömästi oivalsin myös ihmisten olevan erilaisia. Uteliaita, ystävällisiä ja avuliaita. Koko Pohjois-Kyproksella oloaikanani minua tuon tuosta tervehdittiin iloisin huudoin, vilkutuksin ja äänimerkein. Usein joku pysähtyi ja kysyi tarvitsenko apua.
Maisema Pergamoksesta pohjoiseen jatkui kuivana ja aavikkomaisena. Parinkymmenen kilometrin jälkeen saavuin Dörtyoliin (kreikaksi Prastio) jossa seuraamani pienempi tie risteää Gazimagosaan (Famagusta) vievän moottoritien. Käväisin pienessä ruokakaupassa täyttämässä vesivarastoani ja päätin kääntyä moottoritielle suuntana Gazimagosa. Olin nimittäin pahasti suunnitellun reittini ulkopuolella ja turkkilainen valuuttani oli käymässä vähiin. Oli tarpeen löytää rahanvaihtopaikka.
Poljin nyt vähäliikenteistä moottoritietä. Vahva sivutuuli vaikeutti matkaa. Saavuin Gazimagosan suurkaupunkiin laajan yliopistoalueen kautta. Jostakin syystä kaupungin kaikki liikkeet ja pankit olivat kiinni. Kysyin ohikulkevalta mieheltä rahanvaihtopaikkaa muttei hän tiennyt. Jouduin siis lähtemään Gazimagosasta lähes rahattomana ja huolestunein mielin. Ehdin myös panna merkille ettei nuorison pukeutuminen täällä juuri poikkea Länsi-Euroopan keskuksista. Syvään uurretut kaula-aukot ja paljaat navat tytöillä ovat tavallinen näky. Muistelinkin jostain lehtiartikkelista lukeneeni että paikalliset opiskelijat ylistävät saaren vapaata ilmapiiriä.
Pohjoiseen vievä rantatie johdatteli minua kohti tarunhohtoista Salamista. Näin nyt ensimmäistä kertaa rakenteilla olevat loistokkaat loma-asuntoyhteisöt joita kohoaa monin paikoin maan rannikoilla. Ilmoitusten mukaan maksaa kolmen huoneen huvila uima-altaalla täällä vähintään 75.000 GB£. Lopulta näin rannalla kohoavan hotellin silhuetin ja suunnistin suoraa päätä sen loistokkaaseen reseptioniin. Hikistä olemustani häpeilemättä pyysin saada vaihtaa euroja Turkin liiroiksi. Hyväksyin nurisematta virkailijan tarjoaman heikon valuuttakurssin ja kahmin liiramiljoonat lompakkooni.
Huoleni olivat nyt poissa ja saatoin jopa pulahtaa Välimeren aaltoihin hotellin uimarannalla ennen kuin jatkoin matkaani. Aivan läheisyydessä kohosivat muinaisen Salamiksen rauniot. Pyöräilin sisäänkäynnin ohitse mutta laskeskelin etten ehtisi kunnolla tutustua nähtävyyteen ennen pimeää. Sitäkin suuremmalla innolla pysäköin pyöräni läheisen elintarvikekaupan pihaan ja astuin sisään ostoksille. Reppu pullistellen jatkoin sitten matkaa ja aloin katsella sopivaa leiripaikkaa. Lähimmällä asumattoman tuntuisella tienpätkällä poikkesin asfaltilta ja suunnistin kohti parin sadan metrin päässä lainehtivaa merta. Jouduin raahaamaan raskaasti lastatun pyörän läpi hietikkoisen oliiviviljelmän ennen kuin rantahietikko avautui edessäni. Musta koira seurasi minua hetken ja katosi sitten metsikköön. Leiripaikkani osoittautui suojaisaksi pieneksi lahdelmaksi. Lähin talo vaikutti olevan noin kilometrin päässä.
Nälkä kurni jälleen sisuksissani. Purettuani enimmän osan pakkauksestani avaisin olutpurkin ja ryhdyin ruuan laittoon. Uusi kaasukeittimeni toimi erinomaisesti ja jo hetken kuluttua ahmin höyryävää riisi-jauhelihapataa aidon turkkilaisen leivän ja tomaattiviipaleitten kera. Ruokajuomana oli niin ikään turkkilainen Efes-olut (5%). Pitkän ja kuuman päivän jälkeen ruokailu aiheutti voimakkaan väsymyksen. Viimeisillä voimillani pystytin hämärässä teltan rantatörmälle ja vaivuin sitten uneen.
Heräsin puolen yön aikaan. Näin telttakankaan läpi että ulkona oli valoisaa. Ensin luulin aamun koittaneen mutta ulos kurkistettuani näin kirkkaan täysikuun Akdenizin (Välimeren) yllä.
Ensimmäisenä päivänä pyöräilin 80 kilometriä
Sunnuntai 18 syyskuuta. Karpaasi Karpaasiassa
Heräsin auringon noustessa noin klo 7. Muutamia metsästäjiä koirineen kulki telttapaikan ohi. Olin tyytyväinen ensimmäisen päivän pyöräilysaavutukseen. Valitsemani telttapaikka Salamin lahdella oli todella hieno päivänvalossakin. Upean merimaiseman lisäksi häämöttivät pohjoisessa Karpaz-vuoriston jylhät rinteet. Monet aristelevat telttailua luonnossa mutta minun mielestäni tämä onnistuu lähes kaikkialla. On vain löydettävä paikka jossa on mahdollisimman vähän ihmisiä liikkeellä. Usein riittää että siirtyy asumattomalla taipaleella autotieltä satakunta metriä syrjään, puitten tai pensaiden suojaan. Kun sitten kaikessa hiljaisuudessa pystyttää teltan ja pimeys lankeaa, ei kukaan tiedä että metsässä on asukas. Välimeren leveysasteilla on syytä etsiä leiripaikka ennen iltakuutta. Tuntia myöhemmin lamppu sammuu.
Söin kevyen aamiaisen; kahvia, leipää ja juustoa. Puuhailin pitkän tovin pakkaukseni kanssa. Yksi omatoimisen pyöräretken vaikeuksista on se että tavarat helposti joutuvat sikin sokin laukkujen taskuihin ja lokeroihin. Muutaman päivän tuskaannuttavan penkomisen jälkeen ne sitten kyllä löytävät omat paikkansa. Oli aika jatkaa matkaa. Noin kello kahdeksan aikaan, kun pyörä oli lastattu, kävin vielä uimassa. Ilma oli jo tähän aikaan tukahduttavan kuuma. Tuntia myöhemmin olin taas päällystetyllä päätiellä matkalla koti Bogazia. Jostakin käsittämättömästä syystä tämä seutu mainitaan kaikissa opaskirjoissa. Pitkän aution rannan lisäksi ei täällä ole juuri mitään nähtävää eikä juuri hotellejakaan. Tie Karpazin niemimaalle kääntyy tässä rannikolta sisämaahan päin, ja siksi kävinkin vielä kerran uimassa. 27-asteinen merivesi oli sinänsä virkistävä, mutta ennen kuin olin saanut kaikki vaatteet päälleni olin taas hikinen.
Sisämaahan mentäessä maasto muuttui mäkisemmäksi. Parin todella pitkä ylämäen jälkeen saavuin Cayrovan kylään ja näin nyt ensi kertaa meren saaren toisella puolella. Paahtava kuumuus pakotti minut tuon tuosta varjoon lepäämään. Join pyörälaukusta löytyneen mustikkakeittotetran. Iltapäivällä saavuin Yenierenköyhyn. Nimi tarkoittaa Uutta Erenköytä ja useimmat kylän asukkaista ovat pakolaisia Erenköyn kylästä Etelä-Kyproksella. Sodan loputtua vuonna 1974 kylä jäi kreikkalaisten saartamaksi ja toimii nykyään turkkilaisena sotilastukikohtana. Vanhaan Erenköyhyn pääsee vain meriteitse ja kerran vuodessa asukkaat palaavat sinne muistotilaisuuteen.
Yenierenköy on hyvin kaunis korkealla sijaitseva kylä jossa on useita kauppoja, kahviloita ja jopa matkailuneuvonta. Muutamia pienehköjä hotelleja ja sukelluskeskus. Nykyään yhä tavallisemmat automatkaajat pysähtyvät kylässä josta avautuu myös hieno näköala merelle. Pysäköin pyöräni ja astelin suoraa päätä läheiseen kahvilaan jossa kymmenkunta turkkilaismiestä istui ja joi teetä. Jotkut tupakoivat, toiset pelasivat korttia. Ilmeisesti tänne kokoonnuttiin lepäämään iltapäivän kuumuudesta. Kaikkien katseet kääntyivät oudosti pukeutuneeseen muukalaiseen. Tilasin voileivän ja limsan. Tuntui hyvältä istahtaa hetki. Turkkilaismiesten joukossa kävi kohahdus kun välipalan lopuksi otin esille piippuni, latasin ja sytytin sen.
Levon jälkeen käväisin taas kaupassa vesiostoksilla ennen kuin jätin kylän. Nesteen tarve tuli minulle tutuksi tällä Kyproksen retkellä. Aiemmin, juostessani, matkoilla tai pyöräillessäni pitkiäkin matkoja, en ole koskaan tuntenut mitään koviin suurta janoa. Nyt oli nestehukan uhka koko ajan kouriintuntuvasti läsnä. Veden saanti oli ainainen huolenaihe. Jo pelkästään janon tunne pakotti juomaan vähintään 5 litraa päivässä. Pyörän päällä on kuitenkin vaikea saada kulkemaan enemmän kuin 3-4 litraa nestettä kerrallaan. Ja juuri täällä, Karpazin lähes autiolla niemimaalla on kauppoja harvassa. Myöskään lähdevesihanoja joita Manner-Turkissa on joka puolella ei täällä ole. Vain pelkkää hiekkaa, kiviä ja kuivuutta.
Ajoviima pitkänpitkässä alamäessä tuntui taivaalliselta. Seurasin nyt yhä autiommaksi käyvää rantatietä kunnes näin kyltin jossa luki : Oikotie Ayfiloniin ja roomalaiseen satamaan. Paikka oli minulle Internetiltä tuttu. Hienompi hotelli lähellä Rooman vallan aikaista uponnutta satamaa. Rantaa pitkin kiemurteleva oikotie oli pehmeähietikkoinen ja vaikea ajettava. Noin 6 kilometrin jälkeen tulin hotellin luon. Se oli huomattavasti vaatimattomampi kuin olin saanut kotisivulta ymmärtää. Ravintolan ja vuokrahuoneitten lisäksi paikalla oli tosin vaikuttavia raunioita, mm keskiaikainen basilika. Siistit, kaakeloidut suihkut ja aivan veden rajassa sijaitsevat huoneet näyttivät väsyneen ja hikisen matkaajan silmissä houkuttelevilta. Hinta oli kuitenkin mielestäni liian kova; 25 euroa yöltä sisältäen aamiaisen. Olin lukenut että kauempana rannikolla piti olla halvempi yöpymispaikka. Kävin kuitenkin vessassa ja huuhtelin kasvojani kauan raikkaalla vedellä ennekuin jatkoin pitkin pohjoiseen vievää karkeasti päällystettyä tietä.
Aphrendika on raunioitunut bysanttilainen basilika noin 10 km Ayos Philonista pohjoiseen. Päällystetty tie päättyy täällä ja muuttuu kinttupoluksi. Samalla maasto muuttuu hyvin mäkiseksi. Jouduin taluttamaan pyörää pitkiä matkoja. Paljon puhutut Karpazin villiaasit mölisivät pensaikossa ja laukkasivat edelläni hiekka tupruten. Suomalaisen peräänantamattomuudella ja sinnikkyydellä ponnistelin kuumuudessa yli kukkulan toisensa jälkeen toivoen että mukava pieni hotelli ilmestyisi näkökenttääni. Vähitellen kuitenkin koko julma totuus paljastui; ympärilläni oli vain äänetön, kolkko ja vaarallinen erämaa. Ayfilonin hotelli oli sivilisaation ääriraja.
Villiaaseja Karpaasiassa
Kello lähenteli nyt kuutta illalla. Olin aivan loppuun ajettu. Vettä oli vain puolisen litraa joten telttailu sulkeutui pois vaihtoehtona. Ainoa mahdollisuus selviytyä oli kääntyä takaisin ja toivoa että Ayfilonissa vielä olisi vapaa huone. Matkaa niemen kärkeen oli laskelmieni mukaan vai 5 kilometriä, mutta ymmärsin ettei siellä ollut mitään. Hieman pettyneenä käännyin ja aloitin paluumatkan. Hetken kuluttua kuitenkin pysähdyin keräämään voimia. Sekoitin viimeisen veteni ruusunmarjapulveriin rautaisannokseksi. Nyt mutkan takaa ilmestyi maastoauto jossa matkasi turkkilaisia työmiehiä. He tuijottivat ihmeissään pyöräilijää.
Onneksi tiesin että paluumatka tuntuu aina lyhyemmältä. Ajoin nyt kohti auringonlaskua ja tuulta mutta alamäkiä oli reilusti. Villiaasit tuijottivat minua tien varrelta. Saavuin Ayfiloniin noin klo 19.30 juuri kun auringon viime säteet katosivat horisontin taa. Huone oli vapaa ja hyväksyin nyt hinnan ilman muuta. Huomasin nyt paksun pölykerroksen peittävän pyörän ja matkatavarat. Luultavasti olin itse yhtä pölyinen.
Riuhdoin laukut ja muut tamineet pyörästä, heitin ne huoneeseen ja menin juosten suihkuun. Seisoin kauan suihkun alla ja vain nautin virtaavan veden kosketuksesta. Jalkojeni ympärille kerääntyi kokonainen nietos hiekkaa. Tämä oli ehdottomasti yksi elämäni ikimuistoisimmista kylvyistä. 110 paahtavan kuuman pyöräilykilometrin jälkeen jo pelkästään suihku tuntui niiden 25 euron arvoiselta jonka sain maksaa yöpymisestä. Pienen "hotellin" nimi on itse asiassa Oasis, ja se koostuu kuudesta hyvin yksinkertaisesta vuokrahuoneesta jotka tosin ovat aivan veden äärellä. WC ja suihkut ovat eri rakennuksessa. Huoneessa on sängyn lisäksi vain, hyttysverkko, pieni pöytä ja öljylamppu. Nämä mahdolliset puutteet korvaa kuitenkin mahtava sijainti uponneen roomalaissataman ja rauniokaupungin välillä.
Suihkun jälkeen lepäsin hetken ja astelin sitten Oasiksen ulkoilmaravintolaan jossa istuskeli kymmenkunta ruokailijaa. Kova tuuli puhalsi mereltä saaden pöytäliinat lepattamaan. Tilasin tavuk sishin (kanavarras) ja kaksi olutta. Grillatun kanan kera tarjoiltiin leipää, salaattia ja uuniperunalohkoja. Annos oli suuri. Olin vuoteessa jo ennen yhdeksää. Liikarasitus ilmeni nukahtamisvaikeuksina. Heräsin kahden aikaan aamuyöllä. Nousin ja keitin pari kannullista kraanavettä kaasukeittimelläni. Olin nimittäin pannut merkille että juomavesi joka tavallisesti maksaa yhden liiran pullolta, maksoi hotellissa 3.50 liiraa (n 2 euroa). Tottuneena matkailijana tiedän myös että keitetty kraanavesi on vaaratonta juotavaa.
Sunnuntaina pyöräilin yhteensä 110 km.
Maanantai syyskuun 19. Lepopäivä.
Aloitin maanantaipäivän aamu-uinnilla jo klo 7.30 aikaan. Näin nyt majapaikkani päivänvalossa ja päätin saman tien pitää lepopäivän ja jäädä vielä yöksi. Suihkutin suolaveden pois iholtani ja pesin vähän pyykkiä. Mukaan pakkaamani kuminen viemäritulppa sai nyt käyttöä. Huuhtelin myös pyörän pölystä puhtaaksi puutarhaletkulla.
Huoneen hintaan sisältyvä aamiainen oli runsas. Seisovasta pöydästä löytyi kahvia, leipää, juustoa, oliiveja, hedelmiä ja vihanneksia. Lisäksi pöytään tarjoiltiin lämpimiä voileipiä joissa oli täytteenä vuohenjuustoa ja tomaattia. Aamiaisen jälkeen en tehnyt mitään koko aamupäivänä. Istuskelin kuistilla syyskuisen Välimeren lämmössä, poltin piippua ja ihailin edessäni avautuvaa ulappaa. Olo tuntui mahtavalta. Snorkkeloin tovin uponneen sataman kirkkaassa vedessä. Vaikka monet muut ennen minua otaksuttavasti olivat tehneet samoin, löytyi pohjasta ruukunpalasia ja muita jäänteitä menneiltä ajoilta.
Lounaaksi keitin tortellineja huoneessa. Ruokailun jälkeen kävin kuitenkin ravintolassa siemaisemassa kylmän oluen. Jatkoin lekottelupäivää nukkumalla reilut päiväunet. Ilmeisesti olin hotellin ainoa asukki, useimmat vieraat saapuivat vasta illan suussa. Torkkujen jälkeen tutkiskelin lähistön antiikkisia raunioita. Paikalla on useita kulttuurikerrostumia roomalaisajalta, Bysantista ja keskiajalta . Raunioiden toisella puolella avautui hieno pitkä hiekkaranta. Muutamia paikallisia auringonpalvojia lukuun ottamatta ranta oli tyhjä. Mikä telttapaikka ! Mielessäni kävi kysymys olisinko asettunut hotelliin jos olisin tiennyt tästä rannasta… Kävelin hiljakseen rantaa pitkin sen toiseen päähän. Kiipesin kallioiden yli kunne eteeni tuli pystysuora hiekkakiviseinämä. Näin siinä paljon fossiileja.
Hotellin palattuani juttelin hetken omistajan kanssa. Hän kertoi hankkineensa paikan 14 vuotta sitten. Alun perin hän oli muuttanut saarelle Itä-Turkista 80-luvun alussa. Mies ei ollut erikoisen puhelias. Illemmalla sukeltelin taas satamassa tutkiskellen sen eri altaita. Illallisen söin ravintolassa. Ruokalistalta ei löytynyt muuta kukkarolleni sopivaa kuin yksinkertainen tonnikalasalaatti. Ruokailun kruunasi kuitenkin uskomattoman hieno auringonlasku. Ennen nukkumaanmenoa istuskelin vielä pimeällä kuistilla huoneeni ulkopuolella piippua röyhytellen ja rakia siemaillen. Raki on turkkilaisten vastine Ouzolle, kreikkalaisten anisviinalle. Olin ostanut sitä pienen pullon jostain matkan varrelta. Tuuli alkoi taas voimistua. Joitakin vieraita saapui nyt hotelliin. Painuin pehkuihin klo 20 tienoilla.
Maanantaina en pyöräillyt lainkaan
Tiistai, syyskuun 20. Yli vuorten
Ikävät painajaisunet kiusasivat minua aamuyöstä ennen kuin heräsin iloisempaan todellisuuteen noin klo 06.30. Mieleni paloi tien päälle ja pakkasin pyörän heti aamusuihkun jälkeen. Jonkin verran pilvisempi sää herätti toiveita lämpötilaltaan miellyttävästä pyöräilypäivästä. Sain odotella kärsimättömänä henkilökunnan heräämistä kello 8.30:een asti, ennen kuin pääsin aamiaispöytään. Syötyäni maksoin laskun joka kokonaisuudeessaan oli 72 euroa. Kaupan päälle sain vielä vesipullon juuri ennen lähtöäni klo 9.
Pilvisestä säästä huolimatta tuntui Dipkarpaziin (kreikaksi Risokarpazo) vievä loiva 6 kilometrin ylämäki raskaalta. Kylä osoittautui aika suureksi, siellä oli kauppoja, kahviloita ja pieni pansiyon (hotelli). Pysähdyin koulun pihaan valokuvaamaan välitunnilla olevia lapsia. Tienoo on maanviljelysseutua ja ihmiset pukeutuvat vanhanaikaisesti. Naisilla on huivit. Miehet ajavat traktoreilla. Jostain olin lukenut että Dipkarpazissa esiintyy epätavallisen paljon sinisilmäisiä ihmisiä. Pahoittelin ettei aikatauluni sallinut Karpaz-niemen itäiseen puoleen tutustumista. Lähellä kärkeä on mm. apostoli Andreakselle pyhitetty luostari.
Olin nyt matkalla takaisin etelään samaa tietä jota olin tullutkin. Yenierenköyn jälkeen pysähdyin kahville. Kun sitten pääsin taas matkaan minut yllätti epämiellyttävä veltto olo. Tunsin oireet ja niiden syyksi aamiaisella ahmitut nopeat hiilihydraatit. Kokemuksesta tiedän että tahdonvoiman avulla on mahdollista kamppailla läpi heikotuskohtauksen. Jostain kumman syystä alan aina tuossa tilassa ajatella kylmää olutta.
Tien varressa kohosi vanha kreikkalaiskatolilainen kirkko. Sen korkeat muurit tarjosivat oivallisen varjon matkamiehen levoksi. Ehdin tuskin pysähtyä kun punainen auto jarrutti samalle paikalle ja sieltä harppoi innokkaasti viittilöivä britti. "Bicycling is my life" -pyöräily on elämäni - selitti hän haltioituneena. Hän kertoi harrastavansa retkipyöräilyä ja oli mm useaan otteeseen pyöräillyt Kyproksella, ei kuitenkaan pohjoisessa. Miekkonen tarkasteli kiinnostuneena pyörääni ja sen varustusta. Hän kertoi ostaneensa polkupyörän itseltään Lance Armstrongilta. Rouvakin liittyi seuraan ja tarjoili omenapiirasta ja viinirypäleitä. Pelästyin hieman kun pariskunta kertoi että turkkilaisella puolella sai viipyä vain kolme vuorokautta. Luultavasti tämä sääntö koski vain brittejä. Miellyttävä keskustelutuokio oli iloinen katko yksitoikkoiseksi käyneessä pyöräilyssä.
Yksi kauniin Karpazin niemimaan varjopuolista on se suunnaton roskan paljous joka peittää teiden varsia. Taukopaikat pursuvat tyhjiä muovipulloja ja alumiinitölkkejä. Väestöllä on myös ikävä tapa käyttää tien vartta kaatopaikkana lasimurskalle, rakennusjätteille ja kaikenlaisella romulle. Jätteiden lajittelu ja jätehuolto ovat tuntemattomia käsitteitä Pohjois-Kyproksen maaseudulla. Toivon mukaan alkaneet EU-jäsenneuvottelut tuovat parannusta asiaan. Kreikan puolella asiat ovat hieman paremmassa järjestyksessä, mutta toivomisen varaa on vielä sielläkin.
Cayrovassa ostin vettä ja jäätelön. Käännyin sitten jälleen kohti sisämaata ja lännen Kantaraa. Jälleen kerran kohosi Karpaz-vuoristo edessäni. Kello 15 tienoilla saavuin Büykkonük -nimiseen kylään. Helle oli taas rasittava ja pysähdyin puun varjoon kahville. Tutkiskelin samalla karttaa. Totesin kaikessa kiireessä kääntyneeni liian aikaisin länteen, mikä selitti sen että ajamani tie oli kapea ja huonosti päällystetty. Toisaalta taas liikenne ei häirinnyt. Nyt minulla oli haasteena raskas ja pitkä nousu kohti Bogaztepe-huippua. En tosi tarvitsisi kiivetä koko 700 m vuorta ennen kuin taas kerran näkisin meren.
Nousu oli rankempi kuin luulin. Tämä oli ensimmäinen serpentiinitie pyörämatkallani. Voimani eivät riittäneet polkemiseen ja jouduin välillä taluttamaan pyörää. Parisataa metriä ennen mäen lakea oli tienvarressa lähdevesihana. Pidin reilun tauon ja huuhtelin kasvojani ja jalkojani raikkaalla vuoristovedellä. Näköala huipulta oli upea. Näin nyt Akdenizin kahdessa suunnassa. Luonto ylhäällä vuoristossa on huomattavasti rehevämpää kuin alamaan kuivilla tasangoilla. Paikoitellen tuuheankin pinjametsän yläpuolella kohosi jylhiä huippuja ja pystysuoria vuorenseinämiä. Raskas nousu palkittiin nyt 7 kilometrin pituisella huikealla laskulla kohti rannikkoa. Tie oli tässä kohtaa sitä paitsi äskettäin päällystetty, joten saatoin rullata huoletta. Juuri ennen viimeistä laskua ennen merta näin ylempänä kukkulalla kauniin yksinäisen puun. Jokin sanoi minulle että tuon vanhan pinjan juurelta löytäisin yösijan.
Laskin alas rantaan ja menin suoraa päätä uimaan. Ranta oli hyvin kivikkoinen ja samoin pohja. Hiekan poissaolo teki veden erittäin kirkkaaksi ja snorkkeloidessani totesin että näkyvyyttä saattoi hyvinkin olla yli 30 metriä. Rannoilla oli kuitenkin tavattomasti roskaa. Pukeuduttuani ajoin takaisin parisataa metriä ja kiipesin pyörää raahaten ylös kukkulalle jossa olin nähnyt majesteettisen puun. Tuuhean pensaikon suojaama paikka sijaitsi noin 100 metriä tien yläpuolella ja laskeskelin ettei telttaa näkisi ohiajavista autoista. Maanpinta oli kivikkoinen ja siinä kasvoi orjantappuraa ja muita piikkisiä kasveja. Itse puun alla kasvoi kuitenkin pitkää heinää, joten teltan paikkaa ei tarvinnut etsiä.
Maisema ei olisi voinut olla parempi. Toisella puolella lainehti rannaton Välimeri ilta-auringossa, toisella puolella kohosi tuhatmetrinen vuoristo. Hieman kauempana vuoristossa saatoin erottaa muinaisen Kantara-linnoituksen muurit. Pimeän tultua näin myös läheisen Kaplican valot. Pystytettyäni teltan kello 6 tienoilla lämmitin viimeisen mukanani tuomista valmisruokapakkauksista. Ruoka maistui ja mieltäni lämmitti myös ajatus että pakkaukseni olivat jälleen hieman kevyempi. Poltin piipullisen ja ihailin raukeana mahtavaa auringonlaskua. Muutama kalastusvene puksutti lahdella ja silloin tällöin kuulin auton ajavan tiellä. Huomasin että olin polttanut käsivarteni auringossa. Lähetin vielä muutaman tekstiviestin ennen kuin siirryin unten maille.
Pyöräilin 75 km
Keskiviikko, syyskuun 21. Kyreniaan
Aamun viileys tuntui miellyttävältä kun auringon noustessa klo 6 valmistelin aamiaista. Olin nukkunut hyvin. Tosin heräsin pari kertaa kun voimakas tuuli ravisteli telttakangasta kuin leikkivä koira. Yhä voimakkaammassa aamuauringossa näin nyt selvästi Kantaran linnoituksen silhuetin ylhäällä vuorella ja Kaplican moskeijan minareetit hieman alempana.
Aamiainen vuoristossa
Pureskellessani vanhaa sitkeää leipää mietin miten hyvältä tuore hedelmä olisikaan maistunut. Vaikka normaalisti olen liiankin hyvä einesten ystävä, tahtoo ruoka pyöräillessä jäädä toissijaiseksi seikaksi. Matkan jännitys ja jatkuva uusien virikkeiden vuo pitää nälän loitolla ja ruokailu saattaa jopa tyystin unohtua. Tällä matkalla lienee myös kuumuus vaikuttaneen asiaan.
Matkaa Pohjois-Kyproksen pääkaupunkiin Girneen (kreikaksi Kyrenia) oli nyt matkaa vain viitisenkymmentä kilometriä, joten kiirettä ei ollut. Suunnitelmieni mukaan yöpyisin Girnessä. Pakattuani teltan ja muut tavarat kaikessa rauhassa jatkoin matkaa kohti Kaplicaa. Ajettuani aivan rantaviivaa pitkin kulkevaa tietä muutaman kilometrin näin rannassa suuren vanhan kivirakennuksen holvit. Linnamainen, rapistunut rakennus vaikutti keskiaikaiselta, saattoipa se olla vanhempikin. Sen oli rakennettu satamaa muistuttavan kalliomuodostelman äärelle. En voinut vastustaa kiusausta tutkia vanhaa satama-allasta sukeltelemalla. Kallioseinämissä oli vedenalaisia luolia joissa asusteli pieniä kaloja suurissa parvissa.
Kaplican ja Girnen välinen tie on hyvin mäkinen vaikka se seuraakin rannikkoa. Maasto on kallioista. Päällyste on heikkoa ja tien taso paranee vasta Küküerenköyssä kun se yhtyy Iskelen valtatiehen. Pysähdyin Kaplican kuvankauniissa kylässä. Erityisesti minua miellytti rannalta ylös keskustaan johtava suurten puiden reunustama tie. Oli taas aika hankkia juomavettä päivän varalle. Odotellessani kaupan aukeamista juttelin turkkilaisen kanssa joka kysyi olinko avun tarpeessa.
Kuumuus oli jälleen paahtava kun saavuin Iskelen valtatielle. Ajoin sitä paitsi pitkähihaisessa puserossa säästääkseni auringon polttamia käsivarsiani. Küküerenköyssä pysähdyin rantakahvilan varjoon syömään lämpimiä voileipiä kylmä colan kera. Pyöräily tuntui yllättävän yksitoikkoiselta. Nyt, lähempänä asutuskeskuksia, oli tunnelma toinen kuin Karpazin vielä kohtalaisen koskemattomassa luonnossa. Liikenne oli vilkasta ja rannikkotien varrella kohosi toinen toistaa loisteliaampia - tosin puolivalmiita - lomakyliä. Värikkäät mainokset houkuttelivat ostajia ; Toteuta unelmasi - osta koti ulkomailta.
Vain pari kymmentä kilometriä ennen Girneä sijaitsee Alagadi niminen suosittu uimaranta, jonka ympärille on kehkeytynyt palvelutaajama hotelleineen ja ravintoloineen. Pysähdyin täällä ja tein suuren tyhmyyden. Istuuduin nimittäin ensimmäisen näkemäni ravintolan pöytään ja tilasin suuren oluen. En pysty selittämään tätä järjetöntä tekoani mitenkään muuten kuin että sen täytyi johtua liiallisesta auringosta tai kenties tunti sitten syömieni voileipien nopeista hiilihydraateista. Ja totta puhuen; jääkylmä Efes-olut oli nautinto. Vääjäämättömästi 5-prosenttinen alkoholijuoma toi myös mukanaan kaksi tuntia kestävän voimattomuuden tunteen. Tämän vanhan totuuden olin oppinut jo nuorena heinätöissä. Alkoholi, helle ja fyysinen rasitus eivät kuulu yhteen. Yritin jalat täristen parhaani mukaan jatkaa matkaa, mutta jo parin kilometrin jälkeen katsoin viisaammaksi pysähtyä varjoon lepäämään. Tien toisella puolella oli loistelias kasino. Näitä viimeisen päälle komisteltuja suuria laitoksia näkee siellä täällä Pohjois-Kyproksen maaseudulla. Opaskirjat tiesivät kertoa että ne itse asiassa ovat ilotaloja.
Kun sitten tunsin voimieni palautuneen sen verran että uskalsin varovasti jatkaa pyöräilyä, tuntui pyörä yllättäen epävakaalta. Takarengas oli puhki. Pienenpieni reikä joka hitaasti mutta varmasti päästi ilmat pois. Tuntui vastenmieliseltä ruveta paikkaushommiin kun matkaa päivän tavoitteeseen oli vain muutama kilometri. Päätin yrittää vanhaa konstia; Pumpata rengasta säännöllisin välimatkoin. Aluksi tämä tuntuikin toimivan. Saavuin suureen, rajusti liikennöityyn risteykseen jossa maantie yhtyy lentokentältä tulevaan moottoritiehen. Sekosin vasemmanpuolisessa liikenteessä niin että jouduin väärälle puolelle tietä. Odotin sopivaa rakoa ohi jylisevässä liikenteessä päästäkseni tien yli. Kun sitten oikealta tuleva kuorma-auto kääntyi, koin hetken oikeaksi ja ryntäsin tielle. Samalla näin silmännurkassani kuormurin takana piileskelleen henkilöauton ja heittäydyin viime hetkellä takaisin. Olin ollut vain sekunnin murto-osan päässä lähes varmasta hengenmenosta. Luojaani kiittäen talutin pyörää jonkin matkaa. Ymmärsin nyt myös että rengas oli korjattava.
Pysähdyin rakennustyömaan aidan suojaan ja irrotettuani sivulaukut käänsin ajokin ylösalaisin. Mietin mistä kumman syystä juuri työläämpi takarengas menee aina rikki. Ilman vettä en pystynyt paikallistamaan reikää ja otin esille viimeisen varasisärenkaan. (toisenhan olin räjäyttänyt Larnacassa). Tarkastin myös päällysrenkaan ja huomasin että valo kuulsi sen läpi yhdessä kohdassa. Nämä Nokian laaturenkaat kuuluivat pyörän alkuperäisvarustukseen ja olivat tehneet tehtävänsä vuodesta 1999 (ainakin 5000 km) asti. Vaihdoin nyt nokialaisen uuteen japanilaiseen karkeampikuvioiseen renkaaseen jonka olin matkaa varten ostanut kirppiksestä. Ohjeen mukaan kumissa tuli olla painetta 7, 5 baaria, joten oletin senkin olevan laaturengas.
Seikkailin nyt vaarallisen raskaan liikenteen seassa päätiellä kohti Girneä. Pyöräilijä on täällä harvinaisuus eikä muu liikenne tunnu erottavan ilmiötä mistään muusta irtorojusta jota tien varrella on. Valtatien sivussa on kapea suojakaista mutta sen peittää useimmiten irtosora ja lasinsirpaleet. Kaupungin keskustassa ei pyöräily onnistu lainkaan. Kestikin aika kauan ennen kuin pääsin ydinkeskustaan sataman liepeille. Matkailuneuvonta oli suljettu. Kyselin ensin paikalla hääriviltä ravintolanpitäjiltä halpaa yöpymispaikkaa, mutta jouduin lopulta kääntymään asiantuntijoiden - taksinkuljettajien - puoleen. Kuljettaja jonka kanssa juttelin ei ollut kuullutkaan hostellista eli retkeilymajasta, ja epäili ettei mistään löytyisi huonetta alle 50 liiran. Hän mainitsi kuitenkin muutamia hotelleja joista ehkä kannattaisi kysellä.
Päivä oli nyt hiipumassa iltaan ja kortteerivaihtoehdot olivat vähissä. En mitenkään olisi ehtinyt kaupungin ulkopuolelle turvalliseen telttapaikkaan ennen pimeää. Sataman ympärillä vanhassa kaupunginosassa on muutamia sopivan rähjäisiä hotelleja. Taksikuskin ohjeiden mukaan löysin Sidelya-hotellin. Miehellä, jonka päättelin hotellin johtajaksi, oli suuret pulisongit ja hän puhui erittäin hyvää englantia. Hän tarjosi minulle huonetta 40 liiralla (40 miljoonaa vanhaa liiraa, noin 25 euroa). Hän mietti kovasti kun yritin tinkiä hinnan 20 euroon. Lopulta pulisonkimies ehdotti hinnaksi 20 Amerikan dollaria ! Harmittelin etten ollut varannut mukaan dollareita. Viimein pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen ja pulitin 20 euroa.
Yllätyksekseni huoneessa oli kokonaista kuusi vuodetta. Suihkun ja WC:n lisäksi huoneessa oli TV. Mikä ylellisyys! Pyörän sain nostaa hotellin eteiseen yöksi. Pitkän suihkun jälkeen pesin taas pyykkiä. Seuraavana päivänä huomasin että tärkein tiekarttani oli unohtunut pesemieni housujen takataskuun ja mennyt pilalle. Paikallistin nyt sisusrenkaassa olevan reilun kokoisen reiän. Panin puhtaan vaatteet päälle ja päätin mennä tutustumaan Kyrenian iltaelämään. Tehtyäni pienen kierroksen satamassa löysin kebab salonun joka oli lähes täynnä paikallista väestöä. Tilasin tavuk shish:in. Turkissa ei tarvitse olla nälissään, ainakaan kaupungeissa. Kebabravintoloita on joka kadulla ja turkkilaisilla on tapana syödä usein jotain pikkulämmintä. Tosi herkullinen kanavarras tarjoiltiin suoraan grillistä kuumana. Ohessa tuli myös lautasellinen tulisia peperoneja. Vettä oli pöydissä suurissa ruostumattomissa teräskannuissa. Syötyäni maksoin 3.50 liiraa syrjäpöydässä istuvalle eukolle jonka olin nähnyt toimivan kassana.
Istuuduin nyt puistoon ja sytytin piipun. Siemailin olutta jonka olin ostanut kaupasta ja katselin ihmisiä. Lämpimässä illassa oli pääosin liikkeellä nuorisoa, mutta myös jonkun verran keski-ikäisiä. Näin vain ani harvoja turisteja. Aivan kaupungin keskellä on kolossimainen kasinorakennus. Loisteliaan sisäänkäynnin luona seisoi univormuihin pukeutuneita miehiä jotka ottivat vastaan limusiineilla saapuvia vieraita. Keitä olivat nämä varakkaan näköiset ihmiset, ja mistä he tulivat? Omassa mielessäni liikkuivat huomattavasti vaatimattomammat huvit. Minulla on nimittäin matkustaessani ollut tapana leikkauttaa hiukseni paikallisella parturilla. Parhaat parturit löytyvät mielestäni Lähi-idän maista. Tukka leikataan ammattitaidolla ja parta ajetaan partaveitsellä. Useimmiten hoitoon sisältyy myös nenä- ja korvakarvojen poisto joko polttamalla tai leikkaamalla sekä hartioitten hieronta.
Tottuneena matkailijana aloitin parturin etsinnän syrjempää kaupungilta, välttäen turistiansoja. Pian löysinkin koafurin joka leikkasi hiukseni hienosti kymmenellä liiralla (noin 4.5 euroa). Tosin en saanut hierontaa. Palasin keskikaupungille ja istahdin nyt baariin oluelle. Koirat tappelivat torilla. Ennen paluuta hotellin kävelin vielä satamaan. Nyt edessäni pimeällä satama-aukiolla avautui kynttilöiden ja lyhtyjen meri ulkoilmaravintoloitten pöydistä. Vilkuilin ohimennen ruokalistoja ja totesin hintatason olevan korkea. Ilmeisesti ruuan tuoksu kuitenkin vaikutti minuun koska kävin vielä ostamassa kebabin jonka otin mukaan hotellihuoneeseen. Tunsin itseni pirteäksi ja olin valveilla poikkeuksellisen kauan. Söin kebabini ja join pari olutta. Paikkasin sisusrenkaan ja lähetin muutamia SMS:ejä.
Keskiviikkona pyöräilin 75 kilometriä.
Torstai, syyskuun 22. Vielä kerran vuorten yli
Läheisen moskeijan minareetista kaikuva kutsu päivän ensimmäiseen rukoukseen herätti minut vähän ennen viittä aamulla. Allahu akbar, la ilaha ill Allah... Muezzinin ääni kantautui avoimesta ikkunasta pimeään huoneeseeni saaden minut tuntemaan itseni syntiseksi. Kunnon muslimit rukoilevat viisi kertaa päivässä. Ensimmäinen rukous, adhan, suoritetaan juuri ennen auringon nousua. Loikoilin sängyssä vielä ainakin tunnin ennen kuin nousin ja aloin poimia vaatteita ja muita tavaroitani joita olin sirotellut ympäri huonetta.
Kello seitsemän aamulla hiivin ulos. Yövahti nukkui hotellin alakerrassa sohvalla. Kävelin satamaan ja otin muutamia valokuvia aamuvalossa. Kaupunki oli vielä hiljainen mutta saatoin tuntea sen olevan heräämässä. Girne on erittäin kaunis kaupunki meren ja mahtavien Kyreniavuorten välissä. Ilmapiiri muistuttaa sitä mikä vallitsi monissa Välimeren matkakohteissa vielä 30 vuotta sitten. Voin todella suositella kaupunkia kaikille. Kävelin hiljakseen keskustaan ja istuuduin kahvilaan aamuteetään ryystävien turkkilaisten joukkoon. Useimmat myös tupakoivat. Tilasin murukahvin ja leivän juustotäytteellä.
Kevyehkön aamiaisen jälkeen palasin hotelliin ja lastasin nyt kevyeksi käyneen pakkaukseni pyörän päälle. Ennen lähtöä soitin vielä kotiin ja lentoyhtiölle varmistaakseni paikkani paluulennolle. Poistuin kaupungista seuraamalla pääkatua joka sitten muuttui Levkosaan (Nikosia) vieväksi päätieksi. Aamuinen liikenne oli rajua ja jouduin taas taluttamaan pyörää jalkakäytävillä ja tien penkalla. Täydennettyäni vesivarastojani aloitin raskaan 6 kilometrin nousun kohti Hilarion -solaa muutaman sadan metrin korkeudessa. Ajoin vaisusti lasinsirpaleitten peittämällä suojakaistalla. Aivan vieressäni jylisivät lukemattomat kuorma-autot, bussit ja henkilöautot kun ne hitaasti, metri metriltä, kiipesivät ylös jyrkkää mäkeä. Tämä oli ehdottomasti koko matkan raskain nousu. Itse asiassa kävelin luultavasti kaksi kolmasosaa Girnen ja Hilarionin välisestä matkasta. Polkeminen ylämäkeen tuntui epäinhimilliseltä ja ellen erehdy haittasivat tahtiani myös edellisenä iltana juomani oluet.
Puolentoista hikisen tunnin jälkeen saavutin laen ja Keski-Kyproksen tasangot avautuivat edessäni. Neljännen ja viimeisen kerran olin ylittänyt Pohjois-Kyproksen rannikon koko pituudella kohoavan vuoristoketjun. Saint Hilarion–sola on saanut nimensä paikalla sijaitsevan venetsialaisen puolustuslinnoituksen mukaan. Vanhojen muurien ja linnoitusten ystäville saarelta löytyy paljon nähtävää.
Pyöräni nopeus kohosi Kyreniavuorten myötämäessä 61 kilometriin tunnissa. Vaikka asfaltti oli erittäin sileä ja tie leveä, tuli minulle äiti mieleen tuossa nopeudessa ja aloin varovasti jarrutella. Nyt harvakseen liikennöity moottoritie jatkui n 10 km pitkänä suorana läpi kuivan aavikkomaiseman. Pysähdyin Ortaköy –nimisessä kylässä äkättyäni siellä suuren elintarvikekaupan. Juhlistin nyt paluumatkaani ja onnistunutta pyöräilyetappien ajoitusta ostamalla matkan toisen jäätelön. Vaikka en koskaan ole erikoisemmin pitänyt melonista ostin myös kokonaisen sellaisen. Hieman myöhemmin levähdystauolla totesin nestepitoisen hedelmän itse asiassa olevan erittäin virkistävä välipala helteellä.
Kuten arvata saattaa, muodostuivat viimeiset kilometrit ennen Levkosaa hankaliksi ruuhkaisen liikenteen takia. Itse kaupungissa liikenne on suorastaan hengenvaarallinen. Tuon tuosta jouduin kiireesti siirtymään pyörineni jalkakäytävälle ohitseni jyrisevien moottoriajoneuvojen tieltä. Huomasin kuitenkin että joillakin pääkaduilla olevat liikennevalot lamaannuttivat ruuhkaa niin että kaikki kaistat silloin tällöin olivat parinkymmenen sekunnin ajan täysin autioita. Käytin tätä ilmiötä hyväkseni. Kadun tyhjennyttyä nousin pyörän päälle ja poljin täysin palkein kunnes helvetillinen liikenne valojen vaihduttua vihreiksi jälleen täytti kaistat.
Jo useita kilometrejä ennen rajaa ilmestyvät ensimmäiset Ledran palatsiin viitat näkyviin. Legendaarinen Ledra on toinen Levkosan rajanylityspaikoista. Entinen loistohotelli vihreällä vyöhykkeellä on vuosikymmeniä toiminut YK: n joukkojen päämajana ja asuntolana.
En halunnut jättää Pohjois-Kyproksen tasavaltaa tutustumatta ensin Levkosaan ja sen turkkilaiseen ilmapiiriin. Jonkin aikaa harhailtuani löysin vanhaa kaupunkia ympäröivän muurin. Pysähdyin puistoon jossa oli kahvila ja tilasin kebabin oluella. Pidin reilun tauon ennekuin siirryin muurin aukosta vanhan Levkosan kapeille kujille. Autoliikenne on täällä lähes olematonta. Asuinkortteleiden ohella jotkut kadut ovat kokonaan pienten käsityöläis- verstaiden hallussa. On metalli- ja puusepänverstaita, ompelimoita ja pajoja. Kaduilla leikki lapsia. Pyöräilijän nähdessään he tervehtivät uteliaina.
Raja, joka jakaa maailman viimeisen jaetun pääkaupungin turkkilaiseen ja kreikkalaiseen osaan, on dramaattinen näky. On katuja jotka yllättäen loppuvat piikkilangalla varustettuun muuriin. Kiinni hitsattuja ovia joita ei ole avattu vuoden 1973 jälkeen. Kerrostaloja jotka raja jakaa keskeltä. Paikoitellen saattaa nähdä Kyproksen lipun ja turkkilaisen tähti-puolikuun liehuvan vain muutaman metrin päässä toisistaan. Useimmissa paikoissa rajavyöhyke on kuitenkin 100 – 200 metriä leveä. Kielletty vyöhyke, jolla aika pysähtyi yli kolmekymmentä vuotta sitten, on sinänsä aavemainen näky hiekkasäkkeineen ja luhistumaisillaan olevine rakennuksineen.
Hieman vastahakoisesti siirryin iltapäivällä Ledraan ja ylitin rajan. Valokuvaaminen on ankarasti kielletty vihreällä linjalla. Palatsin edessä näin julisteen jossa kerrottiin juhlavalokuvanäyttelystä aiheena suomalaiset rauhanturvaajina 40 vuotta. Itse rajan ylitys kävi kivuttomasti. Hetken jonotuksen jälkeen sain matkaa jatkaa passia näyttämättä. Vain leimatut paperilappuset kerättiin talteen. Rajan ylittäminen autolla on monimutkaisempaa ja useimmat näkevätkin parhaaksi kävellä vyöhykkeen yli ja jatkaa sitten paikallisilla kulkuneuvoilla. Alue kuhisi rajanylittäjistä. Enkä noin puolet oli turisteja, loput paikallista väestöä.
Kreikan-Kyproksen puolista ilmapiiriä rajan tuntumassa leimaa katkeruus turkkilaisia miehittäjiä kohtaan. Julisteet ja taideteokset muistuttavat matkailijoita vastapuolen epäoikeudenmukaisuudesta ja epäinhimillisyydestä. Rajan avaaminen pari vuotta sitten tapahtuikin yksipuolisesti turkkilaisten toimesta. Kreikkalaiset eivät tunnusta koko rajan olemassaoloakaan. Äskettäin pidetyssä kansanäänestyksessä turkkilaiset äänestivät maiden yhdistymisen puolesta ja kreikkalaiset jyrkästi vastaan. Vilkkaan rajanylityspaikan nähtyäni minusta kuitenkin tuntui että muutosta oli tapahtumassa.
Nikosian retkeilymaja sijaitsee aika keskellä kaupunkia ja löysin sen helposti noin kello neljän aikaan iltapäivällä. Minut otettiin ystävällisesti vastaan ja sain alavuoteen kuuden hengen huoneesta. Totesin tämänkin retkeilymajan tason olevan huomattavasti pohjoismaisia heikomman. Kaikkien ehkä parinkymmenen vieraan yhteisessä käytössä on noin neliön lattiapinta-alaltaan oleva WC-suihku yhdistelmä. Muita yhteisiä tiloja ei juuri sitten olekaan. Hinta on edulliset 5 puntaa yöltä.
Suihkun ja vaatteidenvaihdon jälkeen oli vuorossa Nikosiaan tutustuminen. Keskustaa kohti kävellessäni löysin sattumalta pankkiautomaatin ja otin ulos muutaman punnan. Keskustassa kävellessäni panin merkille että hyvin suuri liikkeellä olevista ihmisistä vaikutti olevan aasialaista alkuperää. Esimerkiksi linja-autoasemalla saattoi miltei kuvitella olevansa Jakartassa tai jossain muussa Kaakkois-Aasian kaupungissa. Maleksin väsynein jaloin ympäri kreikanpuoleista vanhaa kaupunkia. Täälläkin vaikutti kaupunginosa pääasiassa olevan rauhallinen ja pienyrittäjien asuttama. Näin paljon käsityöverstaita, kauppoja, baareja ja kabareita. Viimeksi mainittujen ulkopuolella ja oviaukoissa parveili nättejä tyttöjä hemaisevissa asuissa. He vilkuttivat minulle iloisesti.
Vaikka päivän pyöräily jäikin vain 35 kilometriin, tunsin olevani uuvuksissa. Aikani kaupungilla käveltyäni alkoi tuntua, etteivät jalat enää kantaneet. Vasta kun olin hiuskarvan varassa jäädä auton alle katua ylittäessäni, ymmärsin levätä. Löysin puiston jossa saatoin olla pienen hetken pitkällään ruohomatolla pensaiden suojassa. Lepo teki terää ja kohta tunsin voimieni ainakin sen verran palautuneen että pystyin astelemaan läheiseen ravintolaan nimeltä Nikos Souvlaki. Tilasin grillattua kanaa, salaatin ja oluen. Yleinen olutmerkki Kyproksella on Keo. Juoma tarjoillaan tavallisesti suurissa 63 cl pulloissa, mutta se ei ole yhtä vahvaa kuin turkkilainen Efes. Hintataso ravintoloissa ja muutenkin on kolmasosan korkeampi kuin Pohjois-Kyproksella. Bensiinin olin kuitenkin huomannut olevan samoissa lukemissa rajan kumminkin puolin, noin 80 senttiä litralta.
Ruoka oli hyvää ja annos suuri. Pienen pettymyksen tuotti tosin salaatti joka pääosin koostui kaalista, eikä siinä ollut juustoa. Lämmin leipä sisältyi ateriaan. Viereisessä pöydässä istui kaksi hyvin kreikkalaisen näköistä vanhempaa miestä juhla-aterialla. Syödessään he tilasivat tuon tuosta uusia särpimiä. Lopulta pöytä oli tupaten täynnä kulhoja, kuppeja ja pulloja. Itse tilasin vielä yhden oluen ennen kuin maksoin laskun ja läksin.
Löysin pimeydestä huolimatta alueen jolla majapaikkani sijaitsi. Huomattavasti hankalampaa olikin sitten itse rakennuksen löytäminen. Etsiskelin hyvän aikaa kunnes majatalonpitäjä huusi minulle kadun toiselta puolelta. Hän oli nähnyt minun toikkaroivan kujalla. Sain nyt myös selityksen aasialaisväestön paljouteen kaupungissa. Retkeilymajan isäntä kertoi että Nikosiaan oli viime vuosina suorastaan tulvinut pakolaisia mm. Vietnamista ja Sri Lankasta. Hän ihmetteli myös otsalamppuani jonka avulla liikuin vaivattomasti majatalon pimeissä huoneissa. Menin nukkumaan kello puoli yhdeksän tienoilla. Yöllä heräsin kovaan mekastukseen käytävällä, mutta nukahdin pian uudestaan.
Pyöräilin 35 kilometriä
Perjantai, syyskuun 23. Takaisin Larnakaan ja kotimatka
Matkan viimeinen päivä oli koittanut. Heräsin 6.30 hieman sekavin tuntein. Toisaalta olin iloinen että olin jo melkein maalissa ja että unelmani oli toteutunut. Toisaalta taas tuntui haikealta ajatella että viikon kestänyt seikkailu olisi kohta ohi. Hiivin ulos välttäen herättämästä huonetovereitani. Nopean aamiaisen jälkeen pakkasin taas pyörän häivyin vähin äänin. Aika pian löysin pienemmän uutta Nikosia-Larnaka moottoritietä seurailevan tien. Muutaman kilometri kaupungin ulkopuolella pysähdyin katsomaan taakseni. Näin nyt että Nikosian yläpuolelle kohoavalle vuorenrinteelle oli Turkin puolelle istutuksin taiteiltu valtavan suuri kuunsirppi-tähtilippu. Voi arvata etteivät kreikkalaiset katso koko kaupungin yli näkyvää kuviota suopein silmin.
Viimeinen pyöräilyetappini tässä motoristien luvatussa maassa tarjosi lisää yllätyksiä. En ollut uskoa silmiäni kun Nikosian ulkolaidalla tien varteen ilmestyi päällystetty pyörätie kyltteineen! Vielä osittain rakenteilla oleva pyöräilyväylä oli leveä ja sitä riitti kymmenkunta kilometriä. Risteyksissä jouduin kuitenkin hiljentämään koska korokkeissa ei vielä ollut luiskia. Paikoitellen pyörätie toimi myös autojen pysäköintipaikkana. En nähnyt ketään muita pyöräilijöitä enkä myöskään erottanut pyörän jälkiä hiekkaisissa paikoissa. Luultavasti pyörätien olemassaolo liittyi läheisiin yliopistolaitoksiin.
Täydentääkseni niukaksi jäänyttä aamiaistani pysähdyin nähdessäni tienpuolessa voileipävaunun. Ja kohta herkuttelin lämpimällä kreikkalaisella halloumisämpylällä. Aivan vieressä oli ΠΕΠΕΝΤΕΡΟ, paikallinen vastine pohjoispuolen marketille. Suomeksi siis kauppapuoti. Ostin vettä, kylmän kahvijuoman ja piipputupakkaa. En normaalisti tupakoi, mutta matkalle oli ottanut vanhan piipun ja tupakkapaketin. Päätin lopettaa kun paketti oli tyhjä. Mutta kuinkas kävikään, pyöräily ei tuntunut samalta ilman sauhuttelua. Jatkoin matkaa ja käyttämäni pienempi tie alkoi käydä ikävän mäkiseksi, samalla kun parinsadan metrin päässä houkutteli moottoritien tasainen pinta. Lopulta siirryin autobaanalle. Täkäläiset moottoritiet ovat täysin verrattavissa Suomen ja Ruotsin parempiin väyliin. Asfaltti on tavattoman sileää, neljä kaistaa ja leveä turvavyöhyke. Itse asiassa olin tullut johtopäätökseen että moottoritiet ovat Kyproksella turvallisin paikka pyöräillä. Näkyvyys ja turvaväli autoihin ovat hyvät. Tosin liittymät saattavat olla kiperiä ja tarkkaavaisuutta vaativia. Löysin tienvarresta uudet farkut, koko 32. Jopa hintalappu oli vielä paikallaan.
Matka Nikosiasta Larnakaan sujahti nopeammin kuin luulinkaan. Söin jäätelön hieman ennen kaupunkiin saapumista. Sää oli nyt pilvinen ja viileähkö. Larnakassa hakeuduin suoraan kaupungin keskellä sijaitsevalla suurelle hiekkarannalle. Totesin ettei se lainkaan muistuttanut niitä lukemattomia autioita rantoja joiden ohi olin pyöräillyt kuluneen viikon aikana. Tämä oli vain masentava sekoitus aurinkovarjoja, puolialastomia muodottomia ruhoja ja lapsiperheitä. Kaiken kukkuraksi tuuli kovasti ja vesi matalassa rannassa näytti samealta. Kaikesta huolimatta päätin vielä kerran ennen lähtöäni sukeltaa Välimeren aaltoihin. Jouduin kahlaamaan ainakin sata metriä ennen kuin jotenkuten pystyin kastautumaan. Maihin noustuani kävin suihkussa. Raha-automaatin ohjaama rantasuihku antoi kylmää vettä noin 20 sekunnin ajan. Toimin nopeasti ja ehdin jopa pestä tukkani!
Uinnin jälkeen pyöräilin retkeilymajan ohi johon olin jättänyt osan matkatavaroistani. Tajusin nyt että majatalo sijaitsi aivan eri paikassa kuin olin alun perin luullut. Oli liian aikaista hakea tavarat. Tiesin niiden olevan tallessa, koska olin jo päivällä soittanut ja tarkistanut asian. Kahvihammastani pakotti ja päätin etsiä sopivan taukopaikan. Tiesin ettei kahvinkeitto kaasukeittimellä onnistuisi kaupungin keskustassa ja suunnistin rantatietä pohjoiseen, pois kaupungista. Yhtäkkiä huomasin takarenkaan taas puhjenneen! Ei siinä muu auttanut kuin vaihtaa sisuskumi. Onneksi homma kävi nyt rutiinilla ja koko operaatio kesti vain 15 minuuttia.
Olin nyt matkalla pohjoiseen samalla tiellä kuin viikko sitten. Sain pyöräillä reilun matkan kaupungin ulkopuolelle ennenkuin löysi jotakuinkin sopivan rannanpätkän. Tämäkin roskainen alue jonka valitsin sijaitsi kahden suuren öljysäiliön välissä. No, olihan minulla kuitenkin merinäköala. Viimeisen kerran sytytin mainion kaasupolttimeni. Kahvin kanssa söin ostamani suuren pullan jonka luulin sisältävän jotain makeaa. Pettymyksekseni sisällä olikin vuohenjuustoa.
Pyöräilin vielä tovin kaupungin sisäosissa ennen kuin hain tavarani retkeilymajasta. Pyöräpussi, muovit ja laukku olivat samassa paikassa vanhan pesukoneen päällä mihin olin ne viikkoa aiemmin jättänyt. Rento henkilökunta istui parvekkeella tupakalla. Poolomiehellä oli uusi vaaleaverikkö käsittelyssä. Koska aikaa oli reilusti koneen lähtöön, pyöräilin rantatietä etelään päin nähdäkseni kuinka kauas kaupunki sinnepäin ulottui. Osoittautui että ulommaiset hotellit sijaisivat periaatteessa kävelymatkan päässä lentokentästä. Jatkoin matkaa moottoritien liittymään ja sain samalla tilaisuuden nähdä Larnakan suuren suolajärven. En tiedä onko järvessä koskaan vettä, mutta ainakin nyt sen vitivalkoinen pinta oli rutikuiva ja muistutti keväistä hankea. Järven keskellä aurinkoa ottavat ihmiset muistuttivat kaukaa katsottuna pilkkijöitä. Suolapinnalla voi myös aivan mainiosti pyöräillä.
Ilta alkoi hämärtää. Ennen lentokentälle siirtymistä kävin vielä kahviosta evääksi suuren lämpimän voileivän juustolla ja kinkulla. Juomisiksi pitkää iltaa varten varasin muutaman oluen ja pienen pullon jonka etiketissä luki "Traditional Cyprus Spirit". Tämä vahva viina muistutti maultaan huonompilaatuista pontikkaa. Saavuttuani lentokentällä istuskelin jonkin aikaa vai ihmisvirtaa katsellen ja nauttien maaliintulon tunnelmasta. Oloni oli tyytyväinen. Jäljellä oli nyt vain uskollisen ajokkini ja kuormajuhtani purkaminen ja pakkaaminen muoviin.
Etsin sopivan syrjäisen paikan ja avasin olutpullon ennen kuin ryhdyin työhön. Huonosta valaistuksesta huolimatta oli pyörä tunnin kuluttua muovitettuna ja kangaspussiin pakattuna tavarakärryssä. Muut matkatavarat pakkasin nylonlaukkuun. Heitin pois vararenkaana pitämäni Nokia-päällysrenkaan. Pari nuorta miestä istui läheisyydessä, soitti kitaraa ja lauloi. Myöhemmin, kun juttelin heidän kanssaan, sain tietää että he olivat libanonilaisia matkalla Itävallasta kotiin.
Jätettyäni matkatavarani lähtöselvitykseen istuskelin ulkona lämpimässä illassa piippua poltellen ja siirryin passintarkastuksen läpi vain puolisen tuntia ennen koneen lähtöä. Larnakan lentokentällä ei kannata tehdä mitään taxfree-ostoksia. Olin väsynyt ja juovuksissa. Olin juonut ostamani oluet ja juhlan kunniaksi naukkaillut kyproslaista pontikkaa. Menin koneeseen viimeisten joukossa ja nukahdin välittömästi istuuduttuani. Heräsin viisi tuntia myöhemmin kun kapteeni kuulutti koneen laskeutuvan Arlandaan 20 minuutin kuluttua! Todella viihtyisä lentomatka.
Arlandassakin erikoistavarana rahdatut varusteeni ilmestyivät liukuhihnalle ennen tavallisia matkalaukkuja. Oli lauantaiaamu klo 04. Minulla oli lippu junaan joka lähtisi klo 08.15. Asetuin pitkälleni Arlandan Sky Cityn lattialle laukku päänalusena ja nukuin vielä pari tuntia. En ollut yksin, hallin penkit olivat täynnä väsyneitä matkamiehiä ja -naisia. Kello 07 avasi McDonalds ovensa ja kohta istuin pöydässä edessäni McRuis - aamiainen. Juna oli ajassaan ja klo 10.30 seisoin taas kotikaupunkini asemalla suuren pyörälaukkuni kanssa. Matka oli tehty. Olin jälleen kotona.
aisto
Nykänen